Marcon tarina
Ruukkigolfin jäsenen Marco Sokolowskin tarina junnulupauksesta vakavaan sairastumiseen ja siitä hitaaseen toipumiseen on uskomaton ja saa katsomaan golfin pelaamista täysin uusin silmin. Kun unelma ammattilaisgolfista romahtaa, niin silloin suhtautuu peliin eri kautta.
Miten golfurasi sai alkunsa?
Olin varmaankin noin 4-vuotias, kun pääsin isän mukaan golfkierrokselle. Aluksi kävelin mukana ja sain siinä samassa oppia golfin pelaamisesta, säännöistä ja yleensäkin kentällä käyttäytymisestä. Siihen aikaan taisi myös golfin etiketit olla paljon enemmän esillä ja tiukemmat kuin nykyään.
Muovimailat vaihtuivat sitten rautaisiin, kun olin 6-vuotias ja siitä se sitten lähti! Pelasimme paljon isosiskon kanssa par 3 -kenttää ja treenattiin myös ahkerasti Ruukin lähipelialueilla sekä rangella, kun ei päästy vielä isolle kentälle. Matkatkin sujuivat helposti, kun saimme vanhemmiltani aina kyydit kentälle, kun he menivät pelaamaan. Suoritin green cardin 7-vuotiaana Erkko Palmun opastuksella, joka oli siihen aikaan myös vahvasti mukana junioreiden valmennuksessa.
Uusia pelikavereita ja ensimmäisiä kilpailuja
Siskoni golf-innostus hiipui pikkuhiljaa, mutta aloin samalla saada uusia kavereita Ruukin muista junnuista. Esimerkiksi Tuomolan Aleksin kanssa treenasimme paljon yhdessä ja osallistuimme Coca Cola –kisoihin sekä moniin muihinkin ensimmäisiin junnukisoihin. Näin vuosienkin jälkeen pitää kiittää Aleksin isää Eskoa, joka jaksoi kyydittää meitä kisoihin ja leireille sekä olla muutenkin taustatukenamme. Pidämme edelleenkin Aleksin kanssa yhteyttä ja hän jaksoi esimerkiksi tulla caddieksi viime kesänä FT-kisoihin.
Tavoitteet kasvavat
Pikkuhiljaa pääsin paremmin sisään Ruukin junnutoimintaan ja harjoittelu muuttui yhä tavoitteellisemmaksi. Kaveriporukkakin laajeni junnuvuosien mittaan, kun esimerkiksi Dahlgrenin pojat liittyivät Ruukin junnuihin. Niinä vuosina tuli vietettyä lähes kaikki vapaa-aika Ruukissa ja samalla myös omatkin tavoitteeni golfin suhteen alkoivat kasvaa. Alkujunnuvuosien yksittäisistä lyönneistä muistuvat edelleen mieleen ensimmäinen birdie junnukisoissa Hangossa ja ensimmäinen holari Talin 9. reiällä Tsemppitourin kisassa, josta sain myös Talin muistolaatan.
Tukihenkilöiden ja esikuvien merkitys on valtava
Ruukin junioritoiminnan vapaaehtoiset vanhemmat ovat jääneet hyvin mieleen. Erkko oli itseoikeutetusti vastuullinen valmentaja, mutta muiden aikuisten aktiivinen ja innostava toiminta on jäänyt vahvasti mieleeni. Se teki meille kaikille 6-12-vuotiaille aloittelijoille golfin harrastamisen mahdolliseksi ja mielenkiintoiseksi. Oman äitini roolia ei voi myöskään unohtaa, hän jaksoi huolehtia kuljetuksista ja kaikesta muustakin tärkeästä taustatyöstä junnuvuosien läpi.
Junnutoimikunnan aktiiveista mieleeni muistuvat esimerkiksi Kari, Ritva, Pertti, Markus, Tumppi ja Seppo (ihan varmasti joku jäi nyt mainitsematta). Kaikilla oli omalla tavallaan iso vaikutus sekä minun alkujunnuvuosiini sekä koko junnutoimintaan omilta osiltaan.
Teimme myös talvisin leirejä esimerkiksi Espanjaan ja Tunisiaan, joihin pääsin vihdoin mukaan nuoresta iästäni huolimatta. Taisin olla usein porukan nuorin. Muistot niistä reissuista ovat todella lämpimiä ja opettavaisia, samoin kuin kotimaan leirit niin Ruukissa kuin esimerkiksi Evitskogissa. Peliporukan yhteishenki sekä oma kehitys leireillä kasvatti entisestään intoa myös oman ajan harjoitteluun.
Myös mainitsemisen arvoinen persoona junnuvuosilta ja edelleen hyvä ystäväni sekä isovelikuva on Ruukkigolfin legenda Robert Lindström. Hänen kanssaan tulee vieläkin pidettyä lähes päivittäin yhteyttä sekä reissattua kisoissa yhdessä. Robi on junnuvuosiensa jälkeen löytänyt jälleen pelivirettä mm. sijoittuen kuudenneksi Midien SM kisoissa viimekaudella.
Marco oli yksi junnuporukan nuorimmista ja pienimmistä. Aktiivisuus ja armoton tsemppi olivat kuitenkin niitä ominaisuuksia, joilla hän pysyi isompien vauhdissa mukana – ja taisipa mennä välillä ohikin. – muistelee junnuvetäjänä 2000-luvun alussa toiminut Kari Sarlin.
Huippuvalmentajien huomaan
Tavoitteet golfin suhteen kasvoivat yhä enemmän ja hain valmennusoppia myös ulkopuolisilta tahoilta. Noin 14-vuotiaana pääsin Jan Forsellin valmennukseen, joka on ollut monen ammattilaispelaajan taustavoimissa – mainittakoon vaikka Mika Piltz, Kalle Väinölä ja Tuomas Tuovinen.
Muutaman vuoden Jannen valmennuksen jälkeen liityin Nordcenterin valmennusryhmään, jossa päävalmentajana toimi Karvisen Timo. Hänen kanssaan aloitimme päivittäisen ja ammattimaisen harjoittelun, joka alkoi isosta swingimuutoksesta. Timolla oli minuun valmentajana todella suuri vaikutus, niin golfarina kuin muutenkin elämän suhteen. Hän ohjasi minut myös Mäkelänrinteen urheilulukioon ja myöhemmin golfstipendillä USA:n yliopistoon. Tästä tuesta olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Toki hänen valmennuksessaan myös kehityin pelaajana eniten ja hän on modernin golfin valmentajana edelläkävijä Suomessa, mistä kertoo myös erittäin kova CV. Pidämme Timon kanssa edelleenkin tiiviisti yhteyttä, esimerkiksi videotreenien välityksellä. Hän on näin ollut auttamassa kuntoutuksen jälkeisenä valmentajana ja olemme miettineet yhdessä esim. voimantuotollisia asioita lyönnissäni. Timo on edelleen vahvasti mukana huippugolfissa mm. Sami Välimäen valmentajana sekä monen muunkin suomalaisen huippupelaajan taustajoukoissa.
Junnujen SM-kisat Ruukissa 2011
Ruukki-ajoilta on paljon muistoja. Ehkä parhaiten mielessäni on viimeisenä pelaamanani junnukisana alle 21-vuotiaiden lyöntipelit, jotka järjestettiin sattumoisin Ruukkigolfissa. Se tuntui tietyllä tavalla junnuvuosien ympyrän sulkeutumiselta. Pääsin kisaan mukaan aluetourien menestyksen kautta ja omat tavoitteeni tutulla kentällä olivat erittäin korkealla. Kenttä ja erityisesti sen kuivat griinit olivat viritetty erittäin vaikeaan kuntoon ja se yllätti todella monet – jopa kotikentänkin pelaajat. Ensimmäisen kilpailupäivän tulos 86 oli todellinen pettymys ja jopa cut-raja sillä hetkellä todella kaukana. Muutin toiseksi kisapäiväksi ajattelutapaa, että nyt pitää pelata paljon aggressiivisemmin – ns. ’’go low’’ ilman jarruttelua. Pystyin vetämään toisen kisapäivän 76 ja selvisin cutista läpi lyönnillä, mikä kovaan tuuleen ja viritettyyn kenttään nähden oli hyvää peliä. Muistan, että 15. tiillä junnuvuosiltakin tuttu Markus Mäntylä totesi, että nyt pitäisi vetää loppu hyvin, jos haluaa vielä päästä cutista läpi. Lopulta se vaati, että neljältä viimeiseltä väylältä pitäisi pelata vähintäänkin -3, jotka lopulta pelasin (par, bidie, birdie, birdie). Myös näin jälkeenpäin ajateltuna tuntui, että se oli junnukilpailuilta vika isompi kantapään kautta opittu oppi. Se muutti myös omaa peliajatustani todella paljon; täytyy pitää rimaa korkeammalla eikä pelätä onnistumisia. Tuo kilpailu sekä kierros ovat jääneet vahvasti mieleeni opettavaisessa mielessä – vaikka minimitavoitteesta, mitallisijoista lopulta jäätiinkin.
Johnson & Wales University
Yliopiston aika Yhdysvalloissa oli ehdottomasti parasta aikaa elämässäni. Sain mahdollisuuden opiskella akateemista ammattia ja pelata sekä treenata golfia erittäin kovatasoisessa ympäristössä lähes kaiken ylijäävän ajan itse koulun ulkopuolella. Meillä oli 3 kertaa viikossa pitkät aamutreenit heti auringon noustessa ja niiden lisäksi karsintoja ja kisoja viikonloppuisin. Virallisen ohjelman jälkeenkin oli mahdollista pelata golfia ja sitä tuli paljon tehtyä.
Peli- ja opiskelukaverini olivat hyvin kansainvälistä porukkaa, joista monella oli haaveena siirtyä collegen jälkeen ammattilaiseksi. Vain taivas oli rajana – niin minullakin. Opiskelut ja golfaaminen kuitenkin keskeytyivät vuonna 2012 vakaviin terveysongelmiin ja niistä seuranneeseen vasemmanpuoliseen halvaantumiseen. Elämä piti lähteä rakentamaan aivan alusta pienin askelin ja golf ei ollut siinä aivan ensimmäisenä mielessä.
Toipuminen ja kuntoutus
Olin Suomeen palattuani muistaakseni 8-9 kk sairaalassa ja sen jälkeen alkoi noin 4 vuoden intensiivinen fysioterapeuttien kanssa yhteistyössä tehty kuntoutus, joka on sen jälkeen jatkunut pitkälti omatoimisena vieläkin. Kaikki piti opetella vasemman puolen osalta alusta, myös golfin suhteen. Golf-taustasta on kuitenkin ollut paljon hyötyä kuntoutuksessa, sillä se on parhaimmillaan ja pahimmillaan samanlaista ja motorisesti haasteellista kuin golfissakin -liikkeiden puhtaasti oppimista sekä asentotuntoon vahvasti perustuvaa. Pienin askelin ja jatkuvilla toistoilla siinäkin treenataan yksinkertaisia perusasioita, liikejärjestystä ja liikeratoja. Golfin jonkin tasoisen pelaamisen pystyin aloittamaan kuitenkin vasta 3,5 v jälkeen sairastumisesta. Tiiviin kuntoutusajan jälkeen lähdin vielä collegeen uudelleen täysin opiskelupainoisesti, kun kilpagolfia ei siinä kunnossa tietenkään voinut enää pelata. Päätin lopulta muuttaa takaisin Suomeen ja hyödyntää lopun kuntoutusajan suorittamalla loppuun Miamissa alkuun saatetut kaupalliset opinnot.
Takaisin kotiseuraan
Kuntoutumisen jälkeen myös paluu Ruukkigolfiin tuli eteeni luonnollisena asiana, koska moni hyvä ystäväni pelaa siellä. Kultakortti avaa myös mahdollisuuden pelata ja treenata myös pääkaupunkiseudulla, missä pääasiallinen arki töiden ympärillä nykyään pyörii. Näin vanhemmalla iällä toki arvostan entistä enemmän myös rakkaan kotiseuran rauhaa, todella hienokuntoista kenttää ja upeita treenialueita. Olen saanut näin uuden golfbuumin mukana myös innostettua esimerkiksi vanhoja lukiokavereitani golfin pariin ja Ruukin jäseniksi.
Nykyinen suhteeni golfiin
Suhde kilpailemiseen ja ylipäätänsä golfiin piti rakentaa täysin uusiksi. Onneksi se oli kuitenkin pitkän ja raskaan kuntoutumisen jälkeen vielä mahdollista. Nykyään epäonnistumisiin kentällä suhtautuu hyvin eri lailla, vaikka pelatessa senkin meinaa välillä unohtua. Nykyään kisaan tietenkin tosissaan ja parhaani yrittäen, mutta siihen on tullut enemmän ’’puuhastelu’’-asennetta sekä lisääntynyttä rakkaudesta lajiin -aspektia.
Jokainen lähtö ykköstiiltä on nykyään saanut uuden merkityksen!
Kavereiden kanssa treenaaminen ja pelailu ovat nyt se, mitä eniten tulee tehtyä. Kuntoutusurakan alussa ainut tavoite oli päästä tekemään juuri sitä. Toinen, todella kaukainen tavoite, oli päästä vielä kisaamaan Finnish Tourille ja sieltä vielä cutista läpi jatkokierroksille. Viime kesänä se oli jo melko lähellä.
Tuo alla oleva sosiaalisen median viesti kertonee olennaisimman nykyisestä suhtautumisestani kilpagolfiin sekä niistä fiiliksistä, joita kisaamisesta tulee.
Takaisin Frogleg News päävalikkoon
